maanantai 29. marraskuuta 2010

Goa, Arambol.

Ensimmainen viikkoni reissun paalla pamahti tayteen eilen.
Saavuin Goan trooppiseen lampoon viime keskiviikkona 24.11 noin klo 16.00 paikallista aikaa. Tulin siis lentokoneella, koska hermot eivat olisi kestaneet kolmea paivaa yksin junassa. Lentoni oli tarkoitus tulla suoraan Goaan, mutta herasin Mumbaista kun kaikki olivat siirtymassa koneesta ulos ja juuri heranneet aivoni reagoivat sen verran, etta joku kaski myos Goaan matkustavia siirtymaan koneesta ulos. 'Olin vaha sillee, et mita vittuu niinku hei, daa?'. No, seurasin muita ihmisia ja olimme keskella Mumbain kiitoratoja, jossa meille kerrottiin ettemme voisi jatkaa samalla koneella perille asti. Vaihdoimme konetta tuota pikaa ja juuri kuin istuin koneeseen, uudelle paikalleni huomasin, etta jumalauta olin jattanyt mp3-soittimeni edelliseen koneeseen. Huusin heti napparan nakoiselle Bollywood-emolle kyseisesta tapahtumasta. Pyysin hanelta, etta voisiko han ystavallisesti hakea sen vanhasta koneesta ja han vastasi myontyvasti vilauttaen teennaisen, mutta pakollisen palvelualan hymynsa. Hetken paasta han tulee takaisin ja kertoo minulle, etta konetta tyhjennetaan parhaillaan ja saisin soittimen saapuessani Dabolimiin, Goan lentokentalle. Huokaisin helpotuksesta.

Pari tuntia vierahti koneessa unia jatkaen ja jetlagia korjaillen, kunnes lentokoneen renkaat koskettivat rajusti tulikuumaan Goan asfalttiin. Ai saatana, ei kai siina voinut muuta ajatella. Taman ajatuksen jalkeen mieleeni juolahti tottakai samantien mp3-soittimeni, jota lahdin tuota pikaa metsastamaan. Loysin ensimmaisen info-pisteen ja kysyinkin, etta tietaisivatko he asiasta. He ohjasivat meikalaisen kysymaan seuraavalta, seuraava taas seuraavalta, seuraava seuraavalta ja niin edelleen... Olisiko neljas lentokoneen vartijoista sitten suostunut kuuntelemaan meikalaisen likasta valkonaamaa. Kerroin tarkasti tapahtuneen, jonka jalkeen paalleni rupeaa puhumaan noin 6 Intialaista paskamahaa, jonka jalkeen minua ei taas kuunneltu. Yritin pysytella rauhallisena, mutta paskanmarjat. Otin vartijaa olkapaasta kiinni ja kysyin. 'Kuunteletko sa jumalauta ollenkaan?'. Kirjoitti sitten taman jalkeen lentolippuuni puhelinnumeron, josta voisin kysella asiaa. Eli siirsi taas asian seuraavalle henkilolle kasiteltavaksi. Olin niin vitun vasynyt, etten jaksanut enaa taistella asian puolesta vaan menin kentalta pihalle ja nappasin taksin Aramboliin, Goan pohjoisosaan.


Keskiviikkona, noin puoli kuuden aikaan illalla astelin Laughing Buddha -nimiseen ravintolaan ja ravintolan tyontekijat tunnistivat minut noin 20 metrin paasta ja toivottivat sydamestaan tervetulleeksi. Istuskelin viime vuonnakin Arambolissa ollessani joka paiva kyseisessa mestassa. Sain siita samalla itselleni Bungalowin (bambusta rakennettu pikkumokki) ja sain viela tassa vaiheessa olleen, kevyehkon rinkkani pois kierosta selastani. Oli pakko levahtaa hetki.
Pari tuntia vierahti, jonka jalkeen menin kylille moikkailemaan viime vuodella tutuksi tullutta kauppiasta. Juttelimme tunnin verran hanen kauppansa lattialla ja han pyysi minua luoksensa asumaan, mutta jouduin kieltaytymaan. Hyva nain.

Paaasialliset paivarutiinini talla hetkella:

-Lepo
-Uiminen
-Jonkkaaminen
-Fiilistely
-Oleminen
-Elamasta nauttiminen
-Makaaminen rannalla n. 35 lampoasteessa
-Palaminen
-Rentoutuminen


Larvinihan paloi muistaakseni kolmantena Goan paivana erittain pain helvettia. Silmien vali turposi niin, etta naytin silta kuin joku venalainen trance-viikinki olisi ketamiinipaissaan lyonyt minua sovietsormuksellaan. Vittu mua havetti. Meni vissiin kolme paivaa ja turvotus laski. Nyt pystyy taas oleen oma ittensa, kun tunnistaa itsensa jo peilistakin. Mita nyt tukka ruvennu kasvaan afro-tyyliseksi. Mutta se on aika jees. Tai oikeestaan, 'aika sama'.

Kello on nyt 12:36 paikallista aikaa ja aamupala on lillunut mahalaukussani jo noin kolme tuntia. On aika menna rannalle jonkkaamaan ja kellumaan pari metria korkeisiin aaltoihin. Sitten meresta pois ja siirtyminen noin kilometrin paassa sijaitsevaan pieneen jarveen. Linnunmaitoon lillumaan. 

-Muistakaa pipo ja hanskat.

-H

maanantai 22. marraskuuta 2010

Delhi, Pahr Ganj

Lento takana ja edelleen samoilla silmilla. Saavuin Delhiin, Pahr Ganjin ghetoille. Ekat chait nautittu ja guesthousen isannalta ensimmainen bidi-tupakka pummattu.

Menin eilen jo viiden maissa lentokentalle, kun en jaksanut pyoria KYLMASSA Helsingissa.  Aika kului kentalla kuitenkin nopeasti ja pian paasinkin jo koneeseen. Hirveen kotoisalta se tuntuikin istahtaa siihen Finnairin penkille, eipa tuosta kauaa aikaa olekaan kun siina samassa koneessa on viimeksi istunut. Emot rupesivatkin jo tuota pikaa sohimaan kasillansa viitoten, miten laitetaan pelastusliivit paalle kun terroristit pamauttaa koneen paskaksi. Ei ollut edes kauniita emoja, vaan sellaisia 30vuotta halpaa tupakkia ja lentokoneen pienia konjakkipulloja juoneita nirppanokkia, joten ensimmaisena mielessa oli vain uni. Viikonloppu kun verotti jotenkin vielakin..
Kone siirtyi kiitoradalle ja tietenkin seka edessani, etta takanani on parkuvia parikuukautisia pojankloppeja jotka huusi lahes taukoamatta koko pyoreat seitseman tuntia. Ei muuta kuin antoisaa lentoa vaan, vittu. Eika mulla toiminut edes se naytto, mika olisi ollut taynna elokuvia, mutta enpa mina siita jaksanut ruveta mussuttamaan vaan pistin Kingston Wallin mp3 soittimesta soimaan ja koitin rauhoittua. Olinhan matkalla Intiaan.


Selvisin kuitenkin lennolta ruhjeitta ja pian jo saavuinkin Delhin kentalle. Olo oli kuin kotosalle olisi tullut. Kavin vaihtamassa pikkasen euroja rupioiksi ja ostin ensimmaisen tupakki askin ja imailin siita ensimmaisen rauhaksiin lentokentan ulkopuolella ja napparasti toisella kadella otin taksin Pahr Ganjiin.

Matkalla keskustaan, en nahnyt (onneksi) yhtakaan lankkaria ja jainkin kyydista pois keskelle isointa ihmistungosta, keskelle huivipaisia polkupyorapettereita. Katseet kaantyivat saman tien muhun pain, etta mikas helvetin viikinki se siina tuli, vaikka lihaksista nyt ole tietoakaan. Huusin vaan suht lujaan aaneen notta NAMASTE ja sieltahan tuli iloista vastausta ja huutoa ja tietenkin melkein koko sakki lahti peraan ja rupesi tyrkyttamaan tarjouksiaan. Halusin kuitenkin jatkaa matkaa itse ja loysin suht halvan ja kalysen betoniluukun keskelta hiirenkoloja. Reppu tyhjaksi ja kylille tarkistamaan huomisen lennon oikea aika ja parit paidatkin pitaa ostaa, noita vaihtovaatteita kun ei haavisti tullut mukaan.

Paska haisee ja balalaika soi. Hyvat ystavat, Intia alkakoon.

sunnuntai 21. marraskuuta 2010

Jalla jalla !

Tänään se sitten koittaa, pitkästä aikaa. Lähtöpäivä.

Heräsin lauantaina hirveeseen kurkkukipuun ja tajusin että mun aivojen ympärillä oli krapulan lisäksi noin 4,3 senttimetrin kerros ihmisräkää. Noh, kurkkukipu onneksi on helpottanut mutta räkä senkun viihtyy päässä. Oli matkakuumeen lisäksi viime yön kuumettakin, mutta eiköhän se tästä helpota kun paikan päälle pääsee. Eli eipä muutakuin mieli pirteäksi ja pikkuhiljaa kohti lentokenttää.

Eilinen päivä meni fiilistellen kaikkea, mitä nyt ei seuraavaan puoleen vuoteen pääse fiilisteleen. Sauna,naudanliha,maidon lomotus suoraan purkista vitullisilla kulauksilla,ystävät,perhe ja niin oudolta kuin tämä omiin korviinikin kuulostaa niin talvi, vaikka sitä tässä nyt ollaan taas pakoon lähdössäkin.


On vissiin tuota jännitystä sen verran aivojen ympärillä rään lisäksi, että tässä nyt ei enempää tekstiä synny.
Pitäkää ystävät huolta itsestänne ja vieruskavereistanne ja muistakaa keitä olette.

Aloitan nyt matkani menemällä hämeenlinnan kautta helsinkiin ja siitä sitten delhiin. Katsotaan mihin retku siitä eksyy.

torstai 18. marraskuuta 2010

Perhosia masussa.

Alotan jo nyt kirjottaan tätä blogiani.

Neljä päivää vielä aikaa lähtöön ja perhoset masun pohjalla alkaa tosiaankin heräileen henkiin. Oon oikeestaan odottanu pääseväni reissuun jo viime toukokuusta palatessani takaisin Suomeen. Kaikkia asiat ei välttämättä olleet täällä niinkuin olisin toivonut, joten vituiks meni. Ainoo mitä oli mielessä, että miksi mä edes palasin, kun mun kerta oli helvetisti parempi siellä? 

 Reissaaminen on aina tuntunut jokseenkin olevan lähellä mun sydäntä, vaikka sitä nyt ei ole päässyt vasta kun puoli vuotta kokeilemaan mutta silti. Sitä on vaan aina halunnut mennä joka paikkaan, nähdä ja kokea. Eikä ikinä ole kiinnostanut, mitä muut sanoo tai mitä muut käskee tekemään. Ja muistakaahan arvon läskiporsaat, että elämästä saa ja pitää nauttia joka päivä. Mikä sen helpompaa toteuttaa tämä lausahdus, kun ottaa ja lähteä?


Edelliskerran halusin lähteä reissuun kyllästyessäni totaalisesti päivittäin mennenin hajuiseen kauluspaidassa peräpukamiaan kasvattavan, valvontakameraruutua kyttäävään pomooni. Päätin irtisanoutua duunista, luopua kämpästä ja tavaroista ja lähteä tekemään sitä, mikä sillä hetkellä tuntui oikealta. Messissä oli mun lisäksi 5 kaveria, joten lähteminen silloin tuntui helvetin helpolta. Kunhan olin jonon jatkeena.

Tällä kertaa matkakumppaneinani toimivat upouusi paketti imodiumia, mp3 soitin sekä pikkusumma pätäkkää. Erään toverin piti lähteä mukaani, mutta karma kosti ja katkaisi häneltä jalan, joten hänen reissunsa joko peruuntui tahi siirtyy muutamalla kuukaudella. Kaverin puolesta toki harmittaa ja vitusti, mutta alunperin mun piti yksin lähteäkin ja olen aikaisemminkin Intian kokenut, niin tässä ei ole sen suurempaa hätää! Pikaiset paranemiset Javelle, lupaan tulla vastaan Delhiin jos kiinnostaa vielä lähteä ! :)

  •                             Kävin ostamassa halpismarketista kaikki mitä matkaani nyt tarvitsen:

Varasin tänään toisenkin lennon. Delhistä Goalle. Alunperin oli tarkoituksenani ottaa juna, jonka otin viime vuonnakin. Mutta ihan oman mielenterveyteni kannalta, ei tällä kertaa kiinnosta istua yksin kaikkien kalapuikkoviiksiäijien keskipisteenä, kytättävänä kolmeakymmentäkuutta tuntia, joten flygari kuulosti iisimmältä, vaikka hinta onkin huomattavasti korkeampi.